keskiviikko 12. marraskuuta 2008
Keiju kenkäostoksilla
Uskollinen pyöräparkani joutui aamutuimaan varikolle puhjenneen etukumin vuoksi, joten jouduin jatkamaan matkaa huimaavan korkeakorkoisissa buutseissani. Lähimmän kenkäkaupan kohdalla uumoilin jalkineiden päivityksen olevan paikallaan ja hairahduin heräteostoksille. Tarkoitus oli löytää matalakorkoiset kengät, mieluiten saappaat, mieluiten alle 40 euron hintaan. Alkuun haalin syliini kolme paria saappaita; ne ainoat, jotka sopivat budjetilleni ja somiin pikku jalkoihini kokoa 41. Valitettavasti yhteensopivuus rajoittui näihin tekijöihin, sillä parhaimmillaankin saappaiden sivuvetoketjusta jäi viitisen senttiä auki - mitä ilmeisimmin popot oli suunniteltu hoikkasäärisemmille yksilöille. Koska vatsan sisään vetäminen ei pelastanut minua tällä kertaa, siirryin nilkkuriosastoon. Keikisteltyäni aikani peilin edessä sievät, korkeakorkoiset nilkkurit jalassani päädyin tutkailemaan alelaaria. Löysin melkoisen määrän rumia sandaaleja, nuhjuisia korkokenkiä, (joista äitini saattaisi pitää) ja todellisen aarteen. Mahtisöpöt karvaiset moonbootsit, jotka olivat muodissa mahdollisesti vuonna miekka ja kilpi. 10 euron hintaan! Tukevat pohkeeni mahtuivat töppösiin kuin unelma ja mikä parasta, ne saivat sääreni näyttämään ah, niin hoikilta. Poistuin liikkeestä kukkaro vain nimellisesti keventyneenä, mutta jalassani pahimmat hiostimet mitä kuunaan olen käyttänyt. Söpöt karvapoponi odottavat nyt kaapin päällä kunnon talvikelejä.
maanantai 3. marraskuuta 2008
Tutkimusta
Uteliaisuuttani haluan vähän selvittää minkälaisia adjektiiveja rehevämmät keijusisareni käyttävät vartalostaan ja niistä muutamista kertyneistä lisäkiloista puhuessaan. Ovatko nimitykset positiivisia (uhkea, kurvikas jne) vai vähemmän imartelevia? Mikäli listasta puuttuu mielestänne jokin olennainen ilmaus, laittakaa se ihmeessä kommentteihin. Kiitos vastaajille etukäteen!
Rubens-naisen ihailijat
"Hyvää iltaa, kaunotar!" tervehtii tuntematon vanhempi herrasmies minua kadulla vastaan tullessaan. Olen niin hölmistynyt, etten saa sanaa suustani - meikittömät kasvot ja arkinen ponnari harvemmin keräävät kohteliaisuuksia kauppareissulla. Tämä keijunpullukka poistuu kotoaan myös laittautumatta, vaikkei kuulukaan siihen joukkoon, jonka mielestä lihavan naisen on turha kaunistautua. Aivan taatusti näytän paremmalta täydessä tällingissä kuin suoraan vuoteesta nousseena. Tänään jäin kuitenkin verekseltään viikonloppulookissani ja ensin ajattelin miehen pitävän minua pilkkanaan. Kyseisen herran korkea ikä antoi kuitenkin olettaa hänen olevan moisen kiusanteon yläpuolella. Otin kohteliaisuuden vastaan kohteliaisuutena ja hymyilin koko kotimatkan.
perjantai 31. lokakuuta 2008
Massan hitaus?
Ulkoisesta olemuksestani huolimatta en ainoastaan loju sisällä sohvaa kuluttamassa vaan harrastan myös kohtuudella liikunnallisia aktiviteetteja. Takanapäin ovat ne ajat jolloin saatoin viettää koko päivän rannalla beach volleyta pelaten, mutta liikun yhä mielelläni vaikka olenkin sittemmin koko lailla pulskistunut ja - pakko myöntää - myös laiskistunut. Usein pulskemmassa kunnossa olevat naisihmiset liikkuvat kaikki tai ei mitään-periaatteella, joko viettäen täysin liikkumatonta elämää tai vaihtoehtoisesti rääkäten itseään kuntokuureilla laihtumistarkoituksessa. Omalla kohdallani avain sekä sohvankaipuun karkoittamiseen, että liikuntainnostuksen säilyttämiseen on ollut oikeiden lajien löytäminen.
Temperamentilleni täysin soveltumaton liikuntamuoto on kävely. Paikasta A takaisin paikkaan A siirtyminen hitainta mahdollista metodia soveltaen pitkästyttää jo ajatuksenakin. Juoksemisesta pidin kun povelleni riittävän tukevia urheiluliivejä oli vielä saatavilla. Nykyään pidättäydyn lenkkeilystä anatomisista syistä. (Bojoing!) Taitan lähes kaikki matkat siis pyörällä. Valitettavasti vain menopeliäni on pitänyt hieman päivittää jouduttuani pyörävarkauksien sarjan uhriksi, joten nykyään ajelen kitisevällä kaksi- ja puolivaihteisella mummomallilla. (Pyörävarkaus on mielestäni yksi iljettävimpiä rikoksia, koska siitä on huomattavasti vähemmän hyötyä tekijälle kuin haittaa uhrille). Minun on myös pakko tunnustaa saavani outoa tyydytystä ohittaessani vanhalla pyöränromullani hoikempia ja mukamas hyväkuntoisempia tapauksia.
Olen myös harrastanut viisi vuotta itämaista tanssia. (Ei, se ei ole vatsatanssia, saati napatanssia.) Tanssin pehmeä ja naisellinen liikekieli sopii vartalolleni, ja ovathan täyteläisemmät naiset kuumaa kamaa monissa arabimaissa. Pulleutta pidetään varakkuuden merkkinä, eivätkä laihat naiset ole yhtä haluttavia - makuja on moneksi. Samoilla tunneilla kanssani käy kaikenikäisiä ja -muotoisia naisia, joten minun ei tarvitse murehtia erottuvani joukosta muutoin kuin ehdottomalla ei kiitos-linjalla mitä tulee kullanvärisiin jumppatossuihin. Kieltämättä tänä syksynä työn alla oleva andalusialaiskoreografia, joka arabeskeineen ja perhoskäsineen lähentelee jonkinlaista kvasibalettia saa minut välillä hymähtelemään. Tunnen oloni - ja varmaan näytänkin - kirjaimellisesti satakiloiselta keijukaiselta. Toivottavasti viehkeältä sellaiselta.
Temperamentilleni täysin soveltumaton liikuntamuoto on kävely. Paikasta A takaisin paikkaan A siirtyminen hitainta mahdollista metodia soveltaen pitkästyttää jo ajatuksenakin. Juoksemisesta pidin kun povelleni riittävän tukevia urheiluliivejä oli vielä saatavilla. Nykyään pidättäydyn lenkkeilystä anatomisista syistä. (Bojoing!) Taitan lähes kaikki matkat siis pyörällä. Valitettavasti vain menopeliäni on pitänyt hieman päivittää jouduttuani pyörävarkauksien sarjan uhriksi, joten nykyään ajelen kitisevällä kaksi- ja puolivaihteisella mummomallilla. (Pyörävarkaus on mielestäni yksi iljettävimpiä rikoksia, koska siitä on huomattavasti vähemmän hyötyä tekijälle kuin haittaa uhrille). Minun on myös pakko tunnustaa saavani outoa tyydytystä ohittaessani vanhalla pyöränromullani hoikempia ja mukamas hyväkuntoisempia tapauksia.
Olen myös harrastanut viisi vuotta itämaista tanssia. (Ei, se ei ole vatsatanssia, saati napatanssia.) Tanssin pehmeä ja naisellinen liikekieli sopii vartalolleni, ja ovathan täyteläisemmät naiset kuumaa kamaa monissa arabimaissa. Pulleutta pidetään varakkuuden merkkinä, eivätkä laihat naiset ole yhtä haluttavia - makuja on moneksi. Samoilla tunneilla kanssani käy kaikenikäisiä ja -muotoisia naisia, joten minun ei tarvitse murehtia erottuvani joukosta muutoin kuin ehdottomalla ei kiitos-linjalla mitä tulee kullanvärisiin jumppatossuihin. Kieltämättä tänä syksynä työn alla oleva andalusialaiskoreografia, joka arabeskeineen ja perhoskäsineen lähentelee jonkinlaista kvasibalettia saa minut välillä hymähtelemään. Tunnen oloni - ja varmaan näytänkin - kirjaimellisesti satakiloiselta keijukaiselta. Toivottavasti viehkeältä sellaiselta.
torstai 30. lokakuuta 2008
Vaatteet tekevät naisen?
Olen niukkaakin niukempaan opiskelijabudjettiini nähden hieman turhan innokas shoppailija, ja katsastan pohjoisen asemapaikkani vaateliiketarjonnan useita kertoja viikossa. Useita täyteläisiä siskojani vaivaava vastahakoisuus lähteä vaateostoksille tuhdissa kunnossaan ei minua estä tuhlaamasta vähiä roposiani ihanaan XL-kokoiseen turhuuteen.
Mistä kaltaiseni keijunpulska neito sitten löytää riittävän suuria vaatteita? Kokoni vaihtelee välillä 44-48 liikkeestä ja vaatemerkistä riippuen. Olen siinä määrin pieni pullukka, että löydän vielä vaatteita useimmista kaupoista Fiorellaa ehkä lukuunottamatta (mikä menetys). Tavallisten mallistojen isoimmat ja deluxe-kokoisten pienimmät yksilöt päätyvät vaatekaappiini, mutta kotimaista huippumuotoilua edustavan vartaloni vaatettaminen tuottaa kuitenkin aika ajoin pientä päänvaivaa.
Housuostoksilla tuskastelen usein isompien kokojen lahkeenpituutta. Tarkoittaako suuri koko myös huikeaa mittaa? Olen 170-senttinen, mutten erityisen pitkäsäärinen yksilö, joten ylimääräistä kangasta jää usein puolen säärenmitan verran (pieni liioittelu sallittakoon). En osaa edes kuvitella, mistä lyhyemmät siskot löytävät housunsa. Toinen murheenkryyni taas on runsas poveni, jota ei ole suunniteltu tasapaksulle naisvartalolle suunnattua vaatemuotia silmälläpitäen. Trikoopaidat ovat asia erikseen, mutta mikäli löydän vyötäröltä hyvin istuvan paitapuseron on etuvarustukseni ahtaminen samaan vaatekappaleeseen mahdoton tehtävä. Povekkaana yksilönä myös kaula-aukot tuottavat harmaita hiuksia. Varsin kiltit t-paidatkin muuttuvat päälläni varsin kyseenalaisen näköisiksi anteliaammista päänteistä nyt puhumattakaan.
Sopivankokoisia ja viehättäviä alusvaatteita etisessäni joudun usein kääntymään erikoisliikkeiden puoleen, mikä on minusta käsittämätöntä. En voi olla Suomen ainoa nainen, jonka kuppikoko on isompi kuin useimpien kauppojen huikean suuri D. Mikäli isompia löytyy, valikoima käsittää parhaimmillaan kolmet erimalliset ja erikokoiset liivit, joista tarkoituksena on valita vähiten huonosti istuvat 30 euron hintaan - kiitos, näkemiin.
En kuitenkaan erityisemmin arvosta tuhtien tätien huomioon ottamista imelästi nimetyillä erityismallistoilla (Generous, Big is Beautiful etc). Mallit ovat usein mielikuvituksettomia telttoja, joiden tylsyyttä pyritään kompensoimaan räikeillä kuoseilla. Yritä sitten tuntea olosi viehättäväksi pukeutuneena valtavaan määrään rumaa kangasta. Olen usein myös miettinyt miksi Seppälän Great Girls-mallistossa kokoni on lempeä 36/38. Eivätkö lihavat leidit kestä totuutta?
Mistä kaltaiseni keijunpulska neito sitten löytää riittävän suuria vaatteita? Kokoni vaihtelee välillä 44-48 liikkeestä ja vaatemerkistä riippuen. Olen siinä määrin pieni pullukka, että löydän vielä vaatteita useimmista kaupoista Fiorellaa ehkä lukuunottamatta (mikä menetys). Tavallisten mallistojen isoimmat ja deluxe-kokoisten pienimmät yksilöt päätyvät vaatekaappiini, mutta kotimaista huippumuotoilua edustavan vartaloni vaatettaminen tuottaa kuitenkin aika ajoin pientä päänvaivaa.
Housuostoksilla tuskastelen usein isompien kokojen lahkeenpituutta. Tarkoittaako suuri koko myös huikeaa mittaa? Olen 170-senttinen, mutten erityisen pitkäsäärinen yksilö, joten ylimääräistä kangasta jää usein puolen säärenmitan verran (pieni liioittelu sallittakoon). En osaa edes kuvitella, mistä lyhyemmät siskot löytävät housunsa. Toinen murheenkryyni taas on runsas poveni, jota ei ole suunniteltu tasapaksulle naisvartalolle suunnattua vaatemuotia silmälläpitäen. Trikoopaidat ovat asia erikseen, mutta mikäli löydän vyötäröltä hyvin istuvan paitapuseron on etuvarustukseni ahtaminen samaan vaatekappaleeseen mahdoton tehtävä. Povekkaana yksilönä myös kaula-aukot tuottavat harmaita hiuksia. Varsin kiltit t-paidatkin muuttuvat päälläni varsin kyseenalaisen näköisiksi anteliaammista päänteistä nyt puhumattakaan.
Sopivankokoisia ja viehättäviä alusvaatteita etisessäni joudun usein kääntymään erikoisliikkeiden puoleen, mikä on minusta käsittämätöntä. En voi olla Suomen ainoa nainen, jonka kuppikoko on isompi kuin useimpien kauppojen huikean suuri D. Mikäli isompia löytyy, valikoima käsittää parhaimmillaan kolmet erimalliset ja erikokoiset liivit, joista tarkoituksena on valita vähiten huonosti istuvat 30 euron hintaan - kiitos, näkemiin.
En kuitenkaan erityisemmin arvosta tuhtien tätien huomioon ottamista imelästi nimetyillä erityismallistoilla (Generous, Big is Beautiful etc). Mallit ovat usein mielikuvituksettomia telttoja, joiden tylsyyttä pyritään kompensoimaan räikeillä kuoseilla. Yritä sitten tuntea olosi viehättäväksi pukeutuneena valtavaan määrään rumaa kangasta. Olen usein myös miettinyt miksi Seppälän Great Girls-mallistossa kokoni on lempeä 36/38. Eivätkö lihavat leidit kestä totuutta?
keskiviikko 29. lokakuuta 2008
Life Happens
En ole aina ollut tonnikeiju. Synnyin kolmikiloisena ja puolimetrisenä nyytinä - todellinen keskiarvovauva. Lapsena olin melkoinen ruipelo kuten sisaruksenikin ja ala-asteella pyrin liikuntaluokalle hetken mielijohteesta. Pian aloitin lentopalloharrastuksen ja kaikkien kovakuntoisimmillani arviolta viisitoistavuotiaana olin melkoinen lihaskimppu; leveäharteinen, litteävatsainen amazoni. Mikä siis meni vikaan? Olinhan hyvää vauhtia menossa kohti hoikkaa aikuisuutta vapaana laihdutuspaineista ja ympäristön paheksunnasta.
Tämän painonhallinnan would-have-been-menestystarinan tielle tuli elämä. Ylioppilaskirjoitusten alla kiltti, tunnollinen kympin tyttö sairastui masennukseen. Monet nuoret naiset valitsevat ulkonäköpaineiden ristitulessa selviytymiskeinokseen itsensä kuihduttamisen. Minun suuhuni taas työnnettiin päivittäin pienen norsun annos mirtatsapiinia, joka kyllä takaa unen mutta ajaa jääkaapille. Lihoin vuoden aikana monta kymmentä kiloa. En voi väittää olevani tapahtumien kulkuun erityisen tyytyväinen, mutta depression kanssa kamppaillessani vaa'an lukemat ovat olleet murheistani pienimpiä. En itse asiassa ole juuri käynyt vaa'alla, sillä en ole tähän päivään mennessä laihduttanut kertaakaan.
Tuskin kukaan on koskaan täysin tyytyväinen vartaloonsa. En minäkään ollut kaikkein edes kaikkein hoikimmillani. Kuvittelin lihaksikkaiden reisieni olevan lihavat ja voimakkaiden harteideni miehekkäät. Nyt taas tuskastelen pömpöttävää vatsaani ja muhkeaa takamustani. Tyytymättömyys pysyy vaikka sen kohteet muuttuvat, joten päätin olla murehtimatta turhia. On uudessa olomuodossani puolensakin, kuten vaikkapa täyteläiset rinnat. Miksen siis säästäisi itseäni turhalta mielipahalta ja pyrkisi elämään siinä kropassa, joka minulla on nyt, ei vuoden päästä kun olen 'hoikempi, kauniimpi ja onnellisempi'?
Tämän painonhallinnan would-have-been-menestystarinan tielle tuli elämä. Ylioppilaskirjoitusten alla kiltti, tunnollinen kympin tyttö sairastui masennukseen. Monet nuoret naiset valitsevat ulkonäköpaineiden ristitulessa selviytymiskeinokseen itsensä kuihduttamisen. Minun suuhuni taas työnnettiin päivittäin pienen norsun annos mirtatsapiinia, joka kyllä takaa unen mutta ajaa jääkaapille. Lihoin vuoden aikana monta kymmentä kiloa. En voi väittää olevani tapahtumien kulkuun erityisen tyytyväinen, mutta depression kanssa kamppaillessani vaa'an lukemat ovat olleet murheistani pienimpiä. En itse asiassa ole juuri käynyt vaa'alla, sillä en ole tähän päivään mennessä laihduttanut kertaakaan.
Tuskin kukaan on koskaan täysin tyytyväinen vartaloonsa. En minäkään ollut kaikkein edes kaikkein hoikimmillani. Kuvittelin lihaksikkaiden reisieni olevan lihavat ja voimakkaiden harteideni miehekkäät. Nyt taas tuskastelen pömpöttävää vatsaani ja muhkeaa takamustani. Tyytymättömyys pysyy vaikka sen kohteet muuttuvat, joten päätin olla murehtimatta turhia. On uudessa olomuodossani puolensakin, kuten vaikkapa täyteläiset rinnat. Miksen siis säästäisi itseäni turhalta mielipahalta ja pyrkisi elämään siinä kropassa, joka minulla on nyt, ei vuoden päästä kun olen 'hoikempi, kauniimpi ja onnellisempi'?
Mens rea
"Hei, olen Indi ja olen lihava."
Olenko nyt hyväksynyt 'ongelmani'? Olenko ottanut ensimmäisen askeleen matkalla kohti 'parantumista'? Olenko kuuden kuukauden päästä laiha ja kaunis? Tai vuoden?
Vihaan läskifasismia yli kaiken ja koko ylipainoisen historiani ajan olen ollut ehdottomasti laihduttamista vastaan. Niin kauan kuin ympäröivä maailma haluaa minun laihduttavan, koska
se on omaksi parhaakseni istun lihavalla perseelläni ja syön hyvällä ruokahalulla. Halveksun painonvartijoita, kalorilaskureita, hyvänolonkerhoja ja muita ylipainoisen ihmisen syyllisyydentuntoa hyväksikäyttäviä klubeja, joiden mainonta antaa ymmärtää hoikistuneen ex-punkeron olevan paitsi hoikka, myös parempi ihminen. Milloin painoindeksistä tuli ihmisarvon mitta?
Kaikkein eniten minua kuitenkin inhottaa ylipainoisen kansanosan nöyrä alistuminen ainaiseen itseinhoon, ikuisesti epäonnistumaan tuomittuun laihduttamiseen ja hoikan yli-ihmisen ihannoimiseen luomakunnan kruununa. En toki kiellä ketään laihduttamasta, sillä onhan hoikemmasta, kauniimmasta ja kaikin puolin paremmasta minästä (sarcasm intended) haaveileminen monen pullukan ainoa lohtu maailmassa, jossa liikalihavuus on suurin mahdollinen epäonnistuminen ihmisenä. Silti soisin, että seuraavan kerran lenkkipolulla hikoillessaan tai salaattia nakertaessaan tuo ihmisparka ei ajattelisi syömishäiriöstä kärsivää, viimeisen päälle kuvankäsittelyohjelman avulla kiillotettua alusvaatemallia laihdutusponnistustensa suojelusenkelinä. Kenenkään ei pitäisi joutua laihduttamaan tullakseen hyväksytyksi.
Olenko nyt hyväksynyt 'ongelmani'? Olenko ottanut ensimmäisen askeleen matkalla kohti 'parantumista'? Olenko kuuden kuukauden päästä laiha ja kaunis? Tai vuoden?
Vihaan läskifasismia yli kaiken ja koko ylipainoisen historiani ajan olen ollut ehdottomasti laihduttamista vastaan. Niin kauan kuin ympäröivä maailma haluaa minun laihduttavan, koska
se on omaksi parhaakseni istun lihavalla perseelläni ja syön hyvällä ruokahalulla. Halveksun painonvartijoita, kalorilaskureita, hyvänolonkerhoja ja muita ylipainoisen ihmisen syyllisyydentuntoa hyväksikäyttäviä klubeja, joiden mainonta antaa ymmärtää hoikistuneen ex-punkeron olevan paitsi hoikka, myös parempi ihminen. Milloin painoindeksistä tuli ihmisarvon mitta?
Kaikkein eniten minua kuitenkin inhottaa ylipainoisen kansanosan nöyrä alistuminen ainaiseen itseinhoon, ikuisesti epäonnistumaan tuomittuun laihduttamiseen ja hoikan yli-ihmisen ihannoimiseen luomakunnan kruununa. En toki kiellä ketään laihduttamasta, sillä onhan hoikemmasta, kauniimmasta ja kaikin puolin paremmasta minästä (sarcasm intended) haaveileminen monen pullukan ainoa lohtu maailmassa, jossa liikalihavuus on suurin mahdollinen epäonnistuminen ihmisenä. Silti soisin, että seuraavan kerran lenkkipolulla hikoillessaan tai salaattia nakertaessaan tuo ihmisparka ei ajattelisi syömishäiriöstä kärsivää, viimeisen päälle kuvankäsittelyohjelman avulla kiillotettua alusvaatemallia laihdutusponnistustensa suojelusenkelinä. Kenenkään ei pitäisi joutua laihduttamaan tullakseen hyväksytyksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
