En ole aina ollut tonnikeiju. Synnyin kolmikiloisena ja puolimetrisenä nyytinä - todellinen keskiarvovauva. Lapsena olin melkoinen ruipelo kuten sisaruksenikin ja ala-asteella pyrin liikuntaluokalle hetken mielijohteesta. Pian aloitin lentopalloharrastuksen ja kaikkien kovakuntoisimmillani arviolta viisitoistavuotiaana olin melkoinen lihaskimppu; leveäharteinen, litteävatsainen amazoni. Mikä siis meni vikaan? Olinhan hyvää vauhtia menossa kohti hoikkaa aikuisuutta vapaana laihdutuspaineista ja ympäristön paheksunnasta.
Tämän painonhallinnan would-have-been-menestystarinan tielle tuli elämä. Ylioppilaskirjoitusten alla kiltti, tunnollinen kympin tyttö sairastui masennukseen. Monet nuoret naiset valitsevat ulkonäköpaineiden ristitulessa selviytymiskeinokseen itsensä kuihduttamisen. Minun suuhuni taas työnnettiin päivittäin pienen norsun annos mirtatsapiinia, joka kyllä takaa unen mutta ajaa jääkaapille. Lihoin vuoden aikana monta kymmentä kiloa. En voi väittää olevani tapahtumien kulkuun erityisen tyytyväinen, mutta depression kanssa kamppaillessani vaa'an lukemat ovat olleet murheistani pienimpiä. En itse asiassa ole juuri käynyt vaa'alla, sillä en ole tähän päivään mennessä laihduttanut kertaakaan.
Tuskin kukaan on koskaan täysin tyytyväinen vartaloonsa. En minäkään ollut kaikkein edes kaikkein hoikimmillani. Kuvittelin lihaksikkaiden reisieni olevan lihavat ja voimakkaiden harteideni miehekkäät. Nyt taas tuskastelen pömpöttävää vatsaani ja muhkeaa takamustani. Tyytymättömyys pysyy vaikka sen kohteet muuttuvat, joten päätin olla murehtimatta turhia. On uudessa olomuodossani puolensakin, kuten vaikkapa täyteläiset rinnat. Miksen siis säästäisi itseäni turhalta mielipahalta ja pyrkisi elämään siinä kropassa, joka minulla on nyt, ei vuoden päästä kun olen 'hoikempi, kauniimpi ja onnellisempi'?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti